Luonto kuuluu kaikille

Mollie R.M. von Kampen / University of Nebraska: The Effect of Outdoor Environment on Attention and Self-Regulation Behaviors On a Child With Autism

Children and Nature -järjestö

Moneen kertaan on todettu eri tavoin, että luonnossa liikkuminen on hyväksi ihmiselle. Yhdysvaltainen toimittaja Richard Louv on jopa lanseerannut käsitteen luonnonpuutoshäiriö (engl. nature-deficit disorder), joka on yhteydessä keskittymishäiriöihin, masennukseen ja ylipainoon. Näitä ongelmia toki ilmenee myös Suomen maaseudulla, mutta yleisesti on todettu, että luonnossa stressi vähenee, tarkkaavaisuus paranee ja lasten luova leikkiminen lisääntyy. Tästä on tehty viime aikoina vertailevaa tutkimusta Suomessakin, viheralueisiin liittyen. Puhutaan viheraltistuksesta ja siitä, että jo päivittäinen viiden minuutin tuokio metsässä tai puistossa vaikuttaa ihmiseen. Tämän on toki omakohtaisesti todennut hyvin moni suomalainen pururatalenkin tai mökkiviikonlopun jälkeen.

Minulle itselleni metsässä liikkuminen on luontaista, sillä olen luontaaltani hieman erakkomainen. En pidä vilkkaasta liikenteestä ja ruuhkista, ja olen yliherkkä melulle, enkä jaksa kovin pitkään ja kovin usein sosiaalista hössötystä. Poikani 2-vuotiaana saamassa lastenneurologinlausunnnossa luki: "Äitikin kyllästyy hiekkalaatikolla joutaviin puheisiin ja menee mieluummin lapsen kanssa metsään." (Sanottakoon, että luin lausunnon kunnolla vasta kotona, ja sen jälkeen tuntui hieman hankalalta vakuuttaa, että kyllä me altistamme poikaamme sosiaalisille tilanteille, eivätkä hänen kontaktivaikeutensa johdu tynnyrissä kasvamisesta.)

On rentouttavaa liikkua metsässä lapsen kanssa, hänen tahtiinsa. Kun hän oli 3-vuotias, päivähoitomatkaamme sisältyi reilu vartin kävely hoitamattoman mäntykallioalueen poikki. Niinä aamuina, kun ehdimme lähteä ajoissa ja nauttia kiireettömästä matkasta, koko oli päivä meillä molemmilla paljon parempi. Viime hetkellä pyörällä päivähoitoon huitaistessa (ulkoilua! liikuntaa!) ylitila jäi pitkäksi aikaa päälle, ellei sitä tietoisesti purkanut rentoutus- tai mielikuvaharjoituksilla. Kyse saattoi olla siis myös kiireestä tai kiireen ja metsättömyyden yhdistelmästä. Oli kuinka päin vain, kalliopolku eheytti päiväämme, ja koin sen voimaannuttavana.

Kun meillä alkoi tänä syksynä ilmetä haastavaa käyttäytymistä aiempaa enemmän, suuntauduimme ilman muuta metsään. Ensinnäkin siellä voi huutaa ja riehua, koska ei ole vaaraa rikkoa mitään tai häiritä ketään (paitsi koiranulkoluttajia, eläimiä ja kasveja...) Erikoista kuitenkin on, että luonnossa ei tule tarvetta riehua ja rikkoa. Kertaakaan poika ei ole hyökännyt muurahaispesän kimppuun tai repinyt kasveja. Ainoastaan kuolleiden puiden kuorimiseen hänellä on jonkinlainen intohimo, ja hän havaitsee helposti irtoavat kuoret ällistyttävän pitkän matkan päästä.

Metsälenkki kuormittavan koulupäivän jälkeen on kaikin tavoin helppo, halpa ja riskitön tapa rauhoittaa tilanne. Voimme viettää aikaa yhdessä, elimistömme saa liikuntaa ja raitista ilmaa, stressimme vähenee ja niin edelleen. Hankalassa maastossa liikkuminen haastaa aivoja ja parantaa koordinaatiota. Näitä etuja voisi luetella enemmänkin, mutten taida jaksaa -- te lukijat tiedätte ne kuitenkin. Samat tulokset luetellaan myös von Kampenin tutkielmassa. Kun tulemme sisään, vireystilamme ja mielialamme on aivan erilainen, kuin jos olisin psyykannut itseäni rauhalliseksi ottaessani vastaan taksista kiukkuisena ulostuvaa poikaa valmistautuen puuttumaan riehumiseen ja lyömiseen rakentavin keinoin.

Iltapäiväistä metsälenkkiämme voisi kutsua luontoterapiaksi. Meillä on siihen hyvät mahdollisuudet koska a) lähellä on aina ollut hienoja metsiä, b) olen kotona lapsen tullessa koulusta, c) olemme terveitä, osaamme liikkua luonnossa ja meillä on joka säähän sopivat varusteet. Kaikilla ei tietenkään ole näin ruhtinaallista mahdollisuutta ulkoiluun, mutta onneksi päiväkodeissa ja kouluissa yritetään viettää aikaa luonnossa edes joskus. Joissakin vähän enemmänkin.

En lähtisi erittelemään luonnon vaikutusta neurotyypillisen ja autismikirjon lapsen kohdalla. Lapsi kuin lapsi, luonto kuin luonto, pahaa ulkoilu ei tee kenellekään (ellei ole syviä pelkotiloja esim. metsään eksymisestä tai hylkäämisestä). Ehkä vaikutuksen kuitenkin huomaa parhaiten silloin, kun hätä on suurin. Ulkoilun jälkeen riehuminen ja stimmaaminen vähenevät, ja kontakti paranee. Jo se itsessään on saavutus, jota ei aina sisätiloissa strukturoimallakaan saavuteta.