torstai 13. marraskuuta 2014

Huippulahjakkaat ja -älykkäät eli savantit


5-vuotiaan Iris Gracen maalaukset. Jacob Barnettin fysiikan teoriat. Stephen Wiltshiren yksityiskohtaiset, muistista piirretyt tussiteokset. Temple Grandinin keksinnöt. Kim Peek, johon löyhästi pohjautuu Dustin Hoffmanin esittämä hahmo Rainmanissa. Muun muassa. Ja muistinerot, shakki-ihmeet ja päässälaskumysteerit ja musikaaliset poikkeuskyvyt. He ovat autistisia savantteja, joilla on yksi tai useampi maailman huippuluokkaa oleva erityislahjakkuus.

Entä sitten?

Englanninkielisessä autismiskenessä pyörii lista 50 asiasta, joita ei koskaan pidä sanoa autistisen lapsen vanhemmalle. Kohta 39 kuuluu: "Eikös se tarkoita sitä, että hän on erityisen lahjakas ... (matematiikassa, musiikissa, taiteessa)?" Voihan siitäkin toki hermostua, jos omalla lapsella ei ole mitään erityislahjakkuutta, ja kaikki odottavat sellaisen sisältyvän autismidiagnoosiin. Itse en kokisi kysymystä loukkaavana, vaan selittäisin erityislahjakkuudenkin olevan suhteellisuuden harvinainen ilmiö (noin 10 %), supersavanttiudesta puhumattakaan.

Kysymys kuitenkin osoittaa, että autismista tiedetään jotain, vieläpä jotain positiivista. Minusta ei ole yhtään törkeää, jos joku olettaa poikamme olevan kapea-alainen nero. Ikävämpää olisi alkaa samassa yhteydessä pohtia, onko vaikkapa kouluampujilla autistisia piirteitä, ja voisiko meidän lapsemme myöhemmin syyllistyä samanlaiseen tekoon.

Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että poikkeuslahjakkuus kiinnostaa laajaa yleisöä ja saa siksi suhteessa paljon enemmän palstatilaa kuin tavisautistien arki. Savantismi se on niin harvinaista, poikkeavaa, usein mullistavaa, eikä sitä vieläkään osata kunnolla selittää. Savantit ovat keskenään hurjan erilaisia: esimerkiksi Jacob Barnettin työmuisti on vähintään monituhatkertainen neurotyypilliseen verrattuna, Temple Grandinin taas huomattavasti keskimääräistä heikompi. Luen mielelläni Oliver Sacksin tapauskuvauksia (Antropologi Marsissa, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, Musikofilia), koska ne avaavat oven johonkin aivan erilaiseen, suorastaan ihmeelliseen tai yli-inhimilliseen. Se on suoranaista todellisen maailman science fictionia.

En osaa kuvitella, millaista olisi olla savantin äiti. Samaan aikaan kun lapsi ei vieläkään osaisi sitoa kengännauhoja, hänelle tulvisi työpaikkatarjouksia Piilaaksosta ja maailman huippuyliopistoista... Miten perheellä pysyy jalat maassa, kun uutistoimittajat piirittävät taloa aina, kun lapsi on julkaissut jotain tai esiintynyt televisiossa? Miten pitää huoli siitä, että lapsi saa olla lapsi? Ja millainen lapsi savantti haluaa olla? Poltetaanko ihmelapsi loppuun? Entä jos lapsesta yritetään hyötyä, taloudellisesti tai muuten? Millainen itsetunto kasvaa lapselle, joka joutuu pienestä asti kohtaamaan ihailua, joka menee hänen käsityskykynsä yli? Ahdistuvatko tavissisarukset poikkeusyksilön varjossa? Nähdäänkö lasta lapsena vaiko vain ihmekykynä?

Jalustalle nostaminen antaa vääristyneen kuvan savantista ja hänen tilanteestaan. Autistiset savantit eivät voi mitään kyvyilleen, eivätkä he ehkä edes tule ajatelleeksi, etteivät kaikki muut maailmassa ole samanlaisia kuin he. Palvonta on typerää ja yksioikoista, mutta lehdet, kustantamot ja TV-kanavat haluavat suuren yleisön. Ihailu herättää aina myös kateutta, jolloin jonkun on pakko päästä muistuttamaan, että kyseinen henkilö ei osaa sitoa itse kengännauhojaan, sai etuoikeutettua tukea lapsena tai ei osaa käyttäytyä luontevasti. Jokainen tietää, että kaikissa ihmisissä on monia puolia, eikä niitä tarvitse julkisesti ruotia, oli julkkis autisti tai ei. Itse asiassa maailma olisi paljon parempi paikka, jos me kaikki lakkaisimme elämästä julkkisten kautta ja keskittyisimme ihan omaan elämäämme ja omiin, aitoihin tuntemuksiimme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti