tiistai 16. syyskuuta 2014

Inkluusio vai eriyttäminen?

HUFFINGTON POST / Eliot Borenstein

Jenkkisetä kirjoittaa asiaa, johon voin vain yhtyä täysillä.

Valitse puolesi: kannatat joko inkluusiota tai eriyttämistä. Samalla olet automaattisesti sitä toista mielipidettä vastaan. Hmmm...

En ole koskaan kannattanut täydellistä inkluusiota. Pidän sitä lähinnä sokerikuorrutteisena sanahelinänä, jolla pyritään puolustelemaan kuntien rajuja säästöjä. Tottakai, jos se pystyisi toteutumaan niin kuten markkinointipuheissa maalaillaan, maailma olisi parempi paikka, kaikki saisivat oppia omalla tavallaan, lapset, vanhemmat, opettajat ja virkamiehet olisivat suvaitsevaisempia erilaisuutta kohtaan -- kukapa sitä ei haluaisi? Mutta mitä tekemistä tällä on sen kanssa, miten inkluusio käytännössä tapahtuu?

Minusta on hyvä, että erityistä tukea tarvitsevat lapset saavat mahdollisuuden pieneen ryhmään turvallisessa paikassa, jossa voidaan panostaa ihan koulupäivän käytännön sujumista ylläpitävään struktuuriin. Sen puitteissa sitten on tilaa ja aikaa sille oppimiselle, joka kaiketi koulun päätarkoitus yhä edelleen on. Toivoakseni. Vai oliko se sittenkin säilytyspaikka, jonne lapset sullotaan päivän ajaksi, ja opetussuunnitelmiin kirjataan asioita, joista tiedetään etteivät ne pysty toteutumaan kuin korkeintaan vahingossa? Toivoakseni ei.

Kaikki tietävät, millaista on tavallisessa luokassa. Eikä pelkästään luokassa vaan koulun käytävillä, pihalla välitunnilla, ympäristössä koulumatkalla. Neurotyypilliselle lapsellekin peruskoulun käynti tarjoaa runsaasti *haasteita*: oman paikan löytäminen yhteisössä, stressi, paineet muiden hyväksynnästä, hälinä, kiusaaminen, puolensa pitäminen... Sitten on somaattisia ongelmia, oppimisvaikeuksia, eri temperamenttien yhteentörmäyksiä, aina muutama joiden on vaikeampi keskittyä kuin toisten, kulttuurisia ongelmia, mielenterveysongelmia, sosiaalisia ongelmia... Erityisopetuksesta, HOPSeista, KiVa-ohjelmista, avustajista, koulukuraattorista, koulupsykologista, perhetyöntekijöistä ja muista ammattilaisista huolimatta. Eivät potentiaaliset ongelmat tietenkään näyttäydy jokapäiväisenä kaaoksena joka luojan minuutti, mutta toivoakseni opettajat eivät ole niin sinisilmäisiä, etteivät näe että monelle ihan tavislapsellekin koulunkäynti ei ole aina maailman helpointa hommaa.

Miten käy, jos edellä mainittuun keitokseen inklusoidaan vielä ne lapset, jotka tähän asti ovat saaneet opiskella pienryhmässä? Erityisluokilla ja -kouluissa pystytään ottamaan huomioon esimerkiksi aistiyliherkkyydet, turvaamaan tietyt rutiinit joita autisti tarvitsee pystyäkseen suorittamaan yksinkertaiseltakin näyttävän arkisen siirtymän... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Eivätkä erityistahotkaan aina toimi optimaalisesti, vaikka siellä on tietoa, taitoa, kokemusta ja resursseja enemmän kuin normiluokassa. Autistilla jo esimerkiksi altistuminen hälinälle voi aiheuttaa takapakkia ja jumeja, joiden purkamiseen menee hyvä tovi.

Kouluavustajia vähennetään sieltäkin, missä heitä aivan ehdottomasti tarvittaisiin. Esimerkiksi Turussa Luolavuoren koulussa saatiin taistelulla varmistetuksi lähes sama avustajamäärä vuodeksi eteenpäin, vaikka pitäisi olla itsestään selvää, että erityistukea vaativat lapset eivät selviä ilman riittävää avustajamäärää. Puhutaan oppilaiden turvallisuudesta ja terveydestä, ei enää siitä, pystyvätkö kaikki *omaksumaan tietoja ja taitoja*. Jos henkilökuntaa, tiloja ja keinoja ei ole riittävästi, seuraa kaaos jossa kukaan ei pysty oppimaan mitään -- paitsi ehkä eloonjäämistaitoja, joita tietysti elämässä ensisijaisesti tarvitaan. Se tuskin on kunnanisien tarkoitus. Toivoakseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti