keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Stimmaamisesta

Thinking Person's Guide To Autism / Zoe: About Stimming

Viime viikkoina olen miettinyt paljon stimmaamista, kun siitä on ollut puhetta eri puolilla, ja on se meilläkin lisääntynyt. Stimmaaminen tai stimmaus (engl. self-stimulation) on ammattikielessä usein "suomennettu" sensorismiksi, mutta se ei kerro kovinkaan paljon itse ilmiöstä. Kyse on toistavasta liikkeestä tai tekemisestä, jolla autistinen henkilö pyrkii rauhoittamaan itseään silloin, kun ympäristöstä tai omasta kehosta tulee liikaa aistiärsykkeitä -- sikäli sanassa sensorismi ollaan oikeilla jäljillä. Stimmaus voi olla hyppimistä, käsien räpyttelyä, hypistelyä, heijaamista, pyörimistä, keinumista, ääntelyä, pään hakkaamista, ihan mitä tahansa tuntoaistimuksia tuottavaa. Tarkemmin sanoen kyseessä on asento- ja liiketuntoaistimuksia (proprioseptiivinen aisti) sekä  painovoimaan, pään liikkeisiin ja tasapainoon liitttyvä, vestibulaarisia tuntemuksia hakeva toiminta. Ulospäin stimmaus tietysti näyttäytyy "omituisena", mikä on sinänsä johdonmukaista, koska emmehän me neurotyypilliset mitenkään voi nähdä tai arvioida autistin kokemaa sensorista myrskyä.

Jokainen ilmiön tunteva on huomannut, että stimmaaminen pahenee silloin, kun ihminen on ylivireä, hermostunut, väsynyt, peloissaan tai kipuinen. Kun on ns. huonompi päivä tai vaihe meneillään, sen näkee ehkä selvimmin juuri stimmailun määrästä ja intensiteetistä. Sen sijaan paremman, rauhallisemman vaiheen aikana stimmaaminen vähenee: ei ole tarvetta heijata ja hyppiä, kun joko ei ole keskellä hallitsematonta aistiärsyketulvaa tai pystyy hallitsemaan sitä jotenkin muuten.

Blogitekstissään Zoe, nyt jo aikuinen autisti, kertoo siitä kuinka hänet pienenä opetettiin käyttäytymään "normaalisti" eli käytännössä olemaan stimmaamatta, koska heijaaminen, hyräily ja muu poikkeava käytös koettiin häiritsevänä tai leimaavana. Voi vain miettiä sitä stressiä, mikä lapselle syntyy, kun olisi suuri tarve rauhoittaa itseään stimmaamalla, mutta samalla tietää sen olevan "väärin" ja pakottaa itsensä olemaan hiljaa paikallaan. "Hyvästä" käytöksestä palkitaan, mutta mikä sen hinta on? Veikkaan näin ensi alkuun ainakin keskittymiskyvyn puutetta, väsymystä, ahdistusta ja somaattisia oireita. Miten hermosto reagoi kaksinkertaiseen stressiin? Ensiksi olisi tarve rauhoittaa ylitilaa stimmaamalla, mutta ei voi. Sensorinen myrsky jyllää edelleen, mutta sen lisäksi täytyy käyttää energiaa, jotta pystyy olemaan paikallaan. Ei todellakaan helpoin ja rakentavin tapa harjoittaa aistisäätelyä!

Pahimmillaan stimmaaminen voi olla vahingoittavaa, pään hakkaamista seinäään tai lattiaan, itsensä puremista, raapimista, pistelyä, polttamista, viiltämistä. Näihin tulee lapsen kohdalla puuttua, jottei tule suurta vahinkoa. Mutta entä "tavallinen" stimmaus? Minua ei häiritse se, jos kassajonossa edellä oleva huojuu tai hymisee itsekseen, pompottaa superpalloa tai näprää takkinsa nappeja. Pitäisi olla ihmisten itsensä asia, mitä he tekevät, kunhan se ei vahingoita muita. Ne jotka katsovat asiakseen tuijottaa, supista tai kommentoida, voisivat tiedostaa sen, että kaikkeen outoon käytökseen on useimmiten järkevä syy. Ne, joille ajatus asettumisesta hetkeksi toisen asemaan tulee täytenä yllätyksenä, tuskin lukevat blogiani.

Entä silloin, jos stimmaaminen oikeasti häiritsee? Jos on itsekin aistiherkkä, voi tulla pahoinvoivaksi, jos toinen heiluu edestakaisin ihan vieressä. Ääniherkkä ahdistuu kaikenlaisesta naputuksesta ja tikityksestä eikä pysty keskittymään ollenkaan. Sanoisin, että noissa tilanteissa terve aikuinen ymmärtää sietää tai siirtyä, laittaa korvatulpat tai ottaa asian puheeksi empaattisesti. Tiuskiminen ja nälviminen on turhaa ja törkeää, sillä kukaan ei stimmaa tahallaan eikä ainakaan muita ärsyttääkseen!

Pienten lasten kohdalla asia on hankalampi. Luin äskettäin jossakin aikuisen autistin kirjoituksen siitä, että hänen mielestään lasten riehumisessa on usein kyse aistiyli- tai aliherkkyydestä eikä käytöshäiriöstä, tai vähintään niiden kahden yhdistelmästä. Itse olen sitä mieltä, että myös autistisilla lapsilla on uhmaa siinä missä kenellä tahansa muulla. Vanhempien rajoja koetellaan, oli aistiherkkyyksiä tai ei, ja yritäpä siinä sitten tunnistaa, mikä johtuu mistäkin.

Kyllä ainakin minua häiritsee, jos joku ryskää ruokapöydässä tuolissaan niin, että kuuluu hirveä kolina ja koko pöytä heiluu. Jonkinlaiset rajat ja säännöt täytyy olla, muuten elämästä ei tule mitään, ja lapsenkin on ahdistava olla vieläkin kaoottisemmalta vaikuttavassa maailmassa. Perinteisen ojentamisen ja tiuskimisen sijaan pitäisi kuitenkin miettiä asiaa lapsen näkökulmasta. Onko tilanteessa kenties jotain, mikä hermostuttaa tai ahdistaa lasta? Puhuvatko aikuiset ehkä liian kovalla tai kireällä äänellä? Oliko ruoka liian kuumaa, kieli paloi, mutta sitä ei osaa ilmaista muuten kuin ryskyttämällä pöytää? Olisiko hyvä mennä välillä rauhoittumaan? Voisiko sensorista tulvaa ruokailussa vähentää? Olisiko tarpeen strukturoida tilanne selvemmin, jos lasta vaikka ahdistaakin se, ettei hän tiedä, milloin pöydästä saa lähteä?

Mistä noista tietää. Ei auta muu kuin jatkaa mysteerin selvittelyä. Kirjoitti sitä näin nenttinä (NT, neurotyypillinen) mitä tahansa, saa kuitenkin myöhemmin kuulla, että tilanteessa häiritsi ihan jokin muu asia, mitä ei koskaan olisi tullut ajatelleeksi.

5 kommenttia:

  1. Hei! Monet meistä autismikirjon ihmisistä tykkää yksinkertaisesti syödä mieluiten yksin. Ruokailutilanteet ovat kuormittavia niin sosiaalisista syistä kuin aistiärsykkeidenkin vuoksi. Monessa perheessä käydään keskusteluja esim. päivän tapahtumista ja samalla pitäisi pystyä käsittelemään kaikki aistiärsykkeet ruuan mausta muiden syömisestä kuuluviin ääniin.

    VastaaPoista
  2. Stimmaamisen normalisointi on asia, jota olen miettinyt paljon. Olen aikuisena diagnoosin saanut ja työskentelen asiantuntijatehtävissä. Miten ihanaa olisi asua maailmassa, jossa asiantuntija voi ennen tärkeää esiintymistä tai pitkän palaverin aikana stimmailla menemään (muut huomioivalla tavalla esim. äänettömästi) ilman, että menettää rahtustakaan ammatillisesta uskottavuudestaan! Iso osa työelämän kuormitusta minulle on se, että joudun suodattamaan stimmailua pois toimiessani työroolissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon arvokkaista kommenteista! Tosi hyvä, että otit puheeksi tuon yksin syömisen. Ihan pienellä se ei tietenkään onnistu, mutta nyt isompana kun lapsi usein syö yksin, varsinkin koulupäivän jälkeen, huomaa kuinka tiukassa on perinteinen ajatus siitä, että ruokailu on perheessä päivän tärkein sosiaalinen tilanne... Taas yksi asia, jossa rutiinien ja asenteiden muuttaminen vie pitkään.

      Poista
  3. Ihanaa kun löysin tämän keskustelun! Meillä 12 v poika, jolle ruokailutilanteet kotona haastavia. Syöminen on hidasta ja herkästi lähtee yökkäilemään. KOulussa ei mitään ongelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti keksitte, mikä ruokailussa on kuormittavaa. Voi olla, että ratkaisu on salapoliisityön ja kaikenlaisten kokeilujen takana. Pidän peukkuja!

      Poista