torstai 4. joulukuuta 2014

Usko nyt ettet pure -- haastava käytös hallintaan


(Suomeksi kirjan nimi on jotain sellaista kuin Ei tappelua, ei puremista, ei kiljumista. Kuinka auttaa autistia tai kehitysvammaista käyttäytymään rakentavasti. Jatkossakin suomennokseni ovat vähän jotain sinne päin, mutta yritän silti jonkinlaisen käännöksen. Parannelmia saa ehdottaa! Niin ja vielä: kirjassa käytetään kautta linjan steriililtä kalskahtavaa sanaa service-user eli palvelunkäyttäjä, joten olen arviossani korvannut sen milloin sanoilla henkilö, potilas, ihminen, lapsi, autisti jne., vaikkeivät kaikki esimerkit koske autisteja tai lapsia. Toivottavasti tämä ei aiheuta sekaannusta.)

En edes pyri objektiiviseen ja viileän analyyttiseen kirja-arvioon. Nimittäin: tämä on vähän älyttömän hyvä kirja, Bo Hejlskov Elvén on mahtava tyyppi, ja voisin milloin tahansa muuttaa niille asumaan!


Törmäsin teokseen sattumalta kirjastossa, siellä se nökötti hyllypaikassa 59.55 ikään kuin olisi aina ollut siellä. Jos joku on joskus maininnut jotain Elvénistä, se on autuaasti mennyt minulta ohi. Häneltä ei ole suomennettu mitään, ja englanniksikin on julkaistu vain tuo yksi teos, skandinaavisilla kielillä sentään enemmän (esim. AdLibriksen tarjonta). Turun yliopiston kirjastosta ei kuitenkaan löydy yhtään kappaletta, mutta Åbo Akademissa on kouluongelmiin keskittyvä Beteendeproblem i skolan.

Voi olla, että te lukuisat (heh heh heh) kiinnostuneet (heh?) lukijani tunnette Elvénin, mutta jos jollekulle hän vielä on yhtä tuntematon kuin minulle, tiivistän tässä hieman. Elvén on ruotsalainen psykologi, joka tehnyt pitkän uran erilaisissa laitoksissa ja on erikoistunut ratkaisemaan haastavan käyttäytymisen (että minä inhoan tätä sanaa, ihan kuin sitä tarvitsisi jotenkin kaunistella, kaikki kuitenkin tietävät mistä on kyse) autismin kirjon, ADHD- ja keva-henkilöiden kanssa. Nykyään hän kaiketi enemmänkin luennoi, kouluttaa ja konsultoi. Hänen työskentelynsä on stressi- ja affektiteorian soveltamista neuropsykologiassa, ja keskeistä on low arousal approach, joka löyhästi suomennettuna voisi olla jotain sellaista kuin ei ole tarpeen kiihdyttää tyyppiä ihan liikaa.

Intoilen vielä hieman kirjasta, ennen kuin menen itse asiaan. Elvén ajattelee hemmetin kirkasjärkisesti ja kirjoittaa samalla tavalla. Kirja etenee johdonmukaisesti, esimerkit ovat aivan loistavia (paikoin kyllä kurkkua kuristavia ja verenpainetta nostavia), enkä voi kuin ihailla tapaa jolla hän tarjoilee tiukkaa teoriaa pienissä paketeissa melkein valmiiksi avattuna. Teos ei siis ole vaikea, vaikka pitkä teorialuku Stress Factors: A model for explaining chaos (suom. malli kaaoksen selittämisestä) olisi hieman kaivannut tiivistämistä. Tai sitten lukijalta parempaa keskittymistä.

Arvokkaan faktan ohella vaikuttavinta on kuitenkin filosofia. Kaikki kirjan esimerkit ovat ASD-, AHDH- tai keva-henkilön kanssa syntyneitä ongelmatilanteita, joita laitoshenkilökunta tai viranomaiset eivät olleet kyenneet ratkaisemaan. Näihin pinteisiin oli jouduttu useamman kerran, jopa vuosien ajan, ja pahimmillaan oli syyllistytty melkoisiin väärinkäytöksiin. Elvén kunnioittaa ihmistä ihmisenä ja lähtee siitä, että jokaisen perustarve on käyttäytyä rakentavasti, ja jos tulee riehumista, siihen on aina jokin syy. Tiivistettynä tämä prinsiippi kuuluu: "People who can behave, do." Ajatus ei ole Elvénin keksimä, vaan hän on lainannut sen yhdysvaltalaiselta psykiatrilta nimeltä Ross W. Green, joka on kirjoittanut mm. teoksen The Explosive Child.

No Biting -kirja rakentuu pitkälti siihen, että käydään läpi häiriköinnin syitä, selitetään, miksi konflikteja syntyy, ja miten ne saadaan ratkaistuksi. Elvén ei väitä sen olevan helppoa, mutta kieltämättä esimerkkejä lukiessa tulee mieleen, kuinka pöljästi ammatti-ihmiset oikein saavat potilaidensa kanssa käyttäytyä. Luulisi, että kadunmieskin tajuaa, että jos pakko-oireinen lapsi on täysin poissa tolaltaan, ei ole oikea hetki pitää johdonmukaisuuden nimissä kiinni aikuisen esittämistä vaatimuksesta. Tuossa esimerkissä lopputulos oli surullinen: lapsi kuoli, täysin turhan takia. Onneksi kyseessä on harvinainen ääritapaus, mutta lievemmässä mitassa vastaavaa typeryyttä tapahtuu koko ajan. Suurin ongelma lienee asenteessa, eli ei nähdä oman toiminnan yhteyttä tapahtuneeseen, ei haluta eikä uskalleta ottaa vastuuta, vaan vieritetään sitä muille. Muiden syyttely on myös tehokas tapa vältellä vastuuta, ja usein se kohdistuu potilaaseen: "kun sekin on sellainen-ja-sellainen", "se aina tekee niin-ja-niin" jne. Elvénin ensimmäinen prinsiippi kuuluukin: "You need to feel responsible if you want to change things" (suom. jotain sellaista kuin jos haluat muuttaa asioita, sinun täytyy ottaa vastuu). Yksinkertaista mutta jostain syystä mahdottoman vaikeaa, varmaankin siksi, että peiliin katsominen ei aina ole kivaa, varsinkin jos auktoriteetti yhteisössä on uhattuna. Silti: olen idealisti, ja minusta potilaan edun täytyy aina mennä työntekijöiden tai huoltajien henkilökohtaisten idioottimaisuuksien tai keskinäisten kähinöiden edelle.

Erityisen hienona pidän listaa kasvatus- tai toimintamenetelmistä, joiden on todettu olevan tehottomia, mutta joita silti käytetään koko ajan. Näistä minäkin käytän useita päivittäin, joskus jopa useamman kerran tunnissa. Ja auttaako se? No ei tietenkään. Listalla komeilevat mm. kieltäminen, moittiminen, sättiminen, uhkaileminen ja rankaiseminen sekä syyhyn ja seuraukseen vetoaminen kognitiivisella tasolla. Pointti on se, että autistin ajatusmaailma toimii aivan eri logiikalla kuin meidän, ja tämä myös hienosti avataan. Elvén esittää tutkimustulosten valossa, kuinka turhaa vaikkapa moittiminen on. On siis hedelmätöntä toistaa toistamistaan samoja rangaistus-, palkitsemis- ja syy-seuraus -juttuja kuin tavislapsen kohdalla. Niiden sijaan Elvén tarjoaa ensisijaiseksi menetelmäksi aiemmin mainittua low arousal approachia, eli akuutisti ei pahenneta tilannetta haastamalla ja vaatimalla,  vaan annetaan riehujalle mahdollisuus rauhoittua ja koota itsensä. Sen jälkeen otetaan selvää riehumisen systä, ja yritetään vaikuttaa syyhyn. Keskeistä on myös luottamuksen rakentaminen, sillä sehän on aivan nollassa tilanteessa, jossa joku riehuu ja henkilökunta käyttää voimakeinoja. Erityisen tärkeää on se, että potilaalle annetaan mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseensa, sillä se, että tuntee olevansa täysin toisten armoilla, ei totisesti paranna motivaatiota. Kuulostaako epämääräiseltä? Uskokaa pois, kirjassa nämä asiat avataan tuhat kertaa paremmin!  Kolmas luku, Adjustment of demands (suom. vaatimusten mukauttaminen) antaa apua akuuttien tilanteiden ratkaisemiseen, mutta syvemmälle mennään viidennessä luvussa When conflict happens: Keeping it calm (suom. kuinka pysytellä rauhallisena konfliktitilanteessa), etenkin vaatimusten mukauttamisen suhteen. Siinä käsitellään mm. milloin on syytä antaa periksi, milloin vastata haasteeseen, miten voi käyttää epäsuoria keinoja tai suunnata huomion muualle, ja milloin työntekijöiden vaihtaminen on tarpeen.

Tiedon lisäksi kirja antoi paljon miettimistä ja pakotti kyseenalaistamaan ja katsomaan peiliin. Jäkättämisen sijaan voisi tehdä jotain huomattavasti järkevämpääkin... Ihmettelen, miksi konfliktinhallinnasta autismin kirjolla ja kehitysvammaisilla on kirjoitettu niin vähän. Kun haastava käytös on niin vaikeaa ja kuitenkin hyvin yleistä, niin eikö näiden juttujen pitäisi kuulua hoito-, sosiaali- ja opetusalan koulutukseen? Kuinka paljon enemmän saataisiin aikaan, jos ei tarvitsisi toistaa tehottomia maneereja jonkun riehuessa, vaan voitaisiin keskittyä opetukseen, työhön, elämänhallintaan ja muuhun olennaiseen?

Aion laittaa PS-kustannukseen vinkin kirjasta, jospa he vaikka innostuisivat sen suomentamaan. Sitä odottaessa aion tsekata läpi, mitä näistä ladattavista matskuista löytyy, tosin ovat kyllä luultavasti enemmän laitoskäyttöön. Ja aivan ehdottomasti olisi saatava Elvén Suomeen luennoimaan! Kenelle sitä pitäisi ehdottaa?

1 kommentti: