Onko sitten vaihtoehtoja?
Haluaisin korjata itseeni kohdistuvan harhaluulon. Minua häiritsee, että monet luulevat minun olevan jaksavainen äiti, joka jatkuvasti puuhailee lapsen kanssa kaikenlaista hienoa. Toki useimmat projektit ovatkin mukavia, mutta ensisijainen tarkoitus ei ole tarjota lapselle monipuolisesti kehittäviä virikkeitä (lausutaan ironisella äänenpainolla) vaan yksinkertaisesti selviytyä jälleen yhdestä kesälomapäivästä vailla arjen jäsentynyttä struktuuria.
En tiedä, mitä normaalit nykyvanhemmat tuppaavat nykylapsilleen silloin, kun haluavat tehdä omia nykyhommiaan. Tabletin? Tietokoneen? Videon? Television? Harrastusryhmän? Sisaruksia? Kavereita? Meillä edellä mainitut eivät toimi ja jälkimmäisiä ei ole.
En tiedä, mitä normaalit nykyvanhemmat tuppaavat nykylapsilleen silloin, kun haluavat tehdä omia nykyhommiaan. Tabletin? Tietokoneen? Videon? Television? Harrastusryhmän? Sisaruksia? Kavereita? Meillä edellä mainitut eivät toimi ja jälkimmäisiä ei ole.
Kun lapsi vaatii jatkuvaa ohjausta, eikä pysty touhuamaan itsenäisesti kovinkaan pitkään, ei vanhempi ehdi edes maksaa laskuja nettipankissa ennen kuin joku tulee lämäisemään läppärin kannen kiinni. Kaikki äkilliset äänet ja muut sensoriset ärsykkeet katkaisevat lapsen keskittymisen, ja sekä yli- että alivireisyys aiheuttavat haastavaa käytöstä (jota en tässä jaksa eritellä). Ylikuormitusta voi tulla myös ihan vain aivojen sisältä ilman näkyvää ärsykettä.
Seuraavassa käsitteellistän ihan normaalia arkitoimintaamme 7-vuotiaan autistisen (HFA = high-functioning autism) pojan kanssa. Tämä malli ei todennäköisesti toimi muiden HFA-lasten kohdalla samalla tavoin, koska jokainen autisti on erilainen. Meillä tämä toimintamalli on muotoutunut vuosien saatossa pojan ja minun kiinnostusten, luonteiden ja tapojen yhteisvaikutuksena. Lisäksi minulla on se etu, että lapsia on vain yksi, ja hänkin on helposti innostuva ja motivoitava eikä enää karkaile (sormet ja varpaat ristiin ettei tule relapsia!). Lapsi sietää aika hyvin muutoksia, eikä pidä kynsin hampain kiinni struktuurista. Lisäksi olen itse edelleen sairauslomalla uupumuksen, unihäiriön ym. takia, joten aikaa lapsen kanssa olemiseen on ruhtinaallisesti. Moni(erityis)lapsisessa perheessä, jossa äiti käy vuorotyössä, ei ole mitään mahdollisuutta keskittyä yhden lapsen kiinnostuksiin ja jäsentää arkitoimintaa sen ympärille. Kaikki sympatiani ja monta hatunnostoa näille arjen sankareille, joita aivan liian usein mulkoillaan, osoitellaan ja haukutaan lasten aiheuttaman häiriön takia tietämättä yhtään, mistä on kyse.
Perusperiaate "menetelmässäni" on, että haastavan käytöksen saa minimoiduksi arkitoimet ujutetuksi pieneen "seikkailuun", kun lähtee liikkeelle lapsen erityiskiinnostuksenkohteista tai muista mieltymyksistä. Tälle on tietysti keksitty käsitekin: intrinsic motivation, yksinkertaisemmin follow the child eli "seuraa lasta". Sitä käytetään enemmän oppimisen suhteen, mutta mielestäni se on sovellettavissa mihin tahansa toiminnanohjaukseen. Ei pidä tuputtaa lapselle jotain, mitä itse pitää tärkeänä, vaan selvittää mikä lasta kiinnostaa ja sitoa se muuhun tekemiseen. Meillä toimii hyvin se, että suunnittelemme projektin kaikkine vaiheineen yhdessä lapsen kanssa, näin lyhyistä, vaihtelevista jaksoista rakentuu monivaiheinen juttu, jossa lapsi saa tehdä päätöksiä ja touhuta sekä yhdessä aikuisen kanssa että myös itsenäisesti. Näihin liittyviä taikasanoja: osallistaminen, suunnitelmallisuus, yhteinen toiminta, vastuu, itsetunnon rakentuminen...
Seuraavassa käsitteellistän ihan normaalia arkitoimintaamme 7-vuotiaan autistisen (HFA = high-functioning autism) pojan kanssa. Tämä malli ei todennäköisesti toimi muiden HFA-lasten kohdalla samalla tavoin, koska jokainen autisti on erilainen. Meillä tämä toimintamalli on muotoutunut vuosien saatossa pojan ja minun kiinnostusten, luonteiden ja tapojen yhteisvaikutuksena. Lisäksi minulla on se etu, että lapsia on vain yksi, ja hänkin on helposti innostuva ja motivoitava eikä enää karkaile (sormet ja varpaat ristiin ettei tule relapsia!). Lapsi sietää aika hyvin muutoksia, eikä pidä kynsin hampain kiinni struktuurista. Lisäksi olen itse edelleen sairauslomalla uupumuksen, unihäiriön ym. takia, joten aikaa lapsen kanssa olemiseen on ruhtinaallisesti. Moni(erityis)lapsisessa perheessä, jossa äiti käy vuorotyössä, ei ole mitään mahdollisuutta keskittyä yhden lapsen kiinnostuksiin ja jäsentää arkitoimintaa sen ympärille. Kaikki sympatiani ja monta hatunnostoa näille arjen sankareille, joita aivan liian usein mulkoillaan, osoitellaan ja haukutaan lasten aiheuttaman häiriön takia tietämättä yhtään, mistä on kyse.
Perusperiaate "menetelmässäni" on, että haastavan käytöksen saa minimoiduksi arkitoimet ujutetuksi pieneen "seikkailuun", kun lähtee liikkeelle lapsen erityiskiinnostuksenkohteista tai muista mieltymyksistä. Tälle on tietysti keksitty käsitekin: intrinsic motivation, yksinkertaisemmin follow the child eli "seuraa lasta". Sitä käytetään enemmän oppimisen suhteen, mutta mielestäni se on sovellettavissa mihin tahansa toiminnanohjaukseen. Ei pidä tuputtaa lapselle jotain, mitä itse pitää tärkeänä, vaan selvittää mikä lasta kiinnostaa ja sitoa se muuhun tekemiseen. Meillä toimii hyvin se, että suunnittelemme projektin kaikkine vaiheineen yhdessä lapsen kanssa, näin lyhyistä, vaihtelevista jaksoista rakentuu monivaiheinen juttu, jossa lapsi saa tehdä päätöksiä ja touhuta sekä yhdessä aikuisen kanssa että myös itsenäisesti. Näihin liittyviä taikasanoja: osallistaminen, suunnitelmallisuus, yhteinen toiminta, vastuu, itsetunnon rakentuminen...
Oma lapsellisuus, spontaanius, herkkyys heittäytyä ja ADD-tyyppinen ylikeskittyminen auttaa huomattavasti. Kun itsekin innostuu, oma innostus tarttuu lapseen ja päinvastoin, molempien motivaatio kasvaa, syntyy flow, jonka ansiosta hommasta tulee luultavasti paljon hauskempi kuin arvattiinkaan, ja se poikii kaikenlaista jatkoa ihan itsestään. Heittäytyminen on vaikeinta silloin, kun on totaalisen uupunut, mutta siinäkin tapauksessa sohvalle heittäytyminen on se huonompi vaihtoehto, koska mielentilat herkästi aistiva lapsi ahdistuu vanhemman zombiudesta, tuntee olonsa epävarmaksi poissaolevan aikuisen lähellä, ja alkaa vimmattu hiuksista repiminen ja hakkaaminen. Jos uupumustilassa ei saa ketään olemaan lapsen kanssa, ei auta muu kuin laahustaa yhdessä lenkille, sillä liikkuminen, varsinkin luonnossa, tasoittaa aina molempia.
"Projektilla" tarkoitan jotakuinkin tällaista päivänkulua:
lapsi: "Minä haluaisin jotain herkkua."
minä: "Hmmmm... Mitähän herkkua me voitaisiin tehdä?"
lapsi: "..."
minä: "No leivottaisiinko vaikka?"
lapsi: "JOO!"
Sitten mietitään, mitä voitaisiin leipoa, voisiko siinä olla hedelmiä tai marjoja ( jos "JOO!" niin käydään torilla, puutarhassa tai metsässä) vai kaakaota tai pähkinöitä (jos "JOO!" niin mennään kauppaan). Mietitään, mitä muuta tarvitaan. Lapsi saa tarkistaa, onko kaapeissa tarvikkeita, aikuinen auttaa tai sanoo, jos on liian vaikea. Kaikki sanoitetaan samalla.
minä: "Syödään ensin ja lähdetään sitten torille ja kauppaan."
lapsi: "JOO!"
Ruokailu sujuu paremmin kuin tavallisesti, koska lapsella on kova kiire päästä liikkeelle. Toria varten voidaan tehdä kommunikaatiokuvat, jos lapsi haluaa ostaa hedelmät. Muuten emme enää juuri tarvitse kuvastruktuureja kahden kesken ja tutuissa tilanteissa. Menemme torille kävellen (taikasanat: ulkoilu, liikunta, altistaminen hälylle sekä ihmisten ja koirien kohtaamiselle), matka ei saa olla liian pitkä eikä meluisa, vaan kierrämme puistojen ja muiden vihreiden ja hiljaisten alueiden kautta. Jos torilla on tosi paljon ihmisiä, täytyy lapselle antaa esim. rusinarasia ja istuttaa hänet syömään penkille, jolta on näköyhteys hedelmäkojuille. Jos muita asiakkaita on vähän, lapsi voi etsiä sopivat hedelmät, laittaa ne pussiin ja maksaa, tosin tässä pitää auttaa. Ostostapahtumaan ja kaikkeen muuhunkin voi innokas kotiopettaja halutessaan ujuttaa niin paljon lukemista, matematiikkaa, biologiaa, uskontoa, taloustietoa ja perinnöllisyysoppia kuin lystää. -- Sanottakoon, että vielä kolme kuukautta sitten kaupungilla asiointi ei olisi onnistunut ollenkaan karkailun, autojen alle syöksymisen, muiden asiakkaiden kiskomisen ja muun riehumisen takia.
Kävelemme takaisin, ja lapsi saa päättää, käydäänkö kotimatkalla katsomassa suihkulähteitä, sadettimia tai vesiletkuja, keinumassa leikkikentällä tms. Jos käydään kaupassa, lapsi ottaa korin ja etsii tavarat, latoo ne kassalle ja takaisin koriin, josta ne pakataan reppuihin. -- Sanottakoon, että kauppareissu olisi ollut täysi mahdottomuus vielä kuukausi sitten kiljumisen ja karkailun takia.
Kotona lapsi osallistuu leipomiseen sen verran kuin pystyy ja osaa, jossain vaiheessa hän kyllästyy ja häipyy omiin hommiinsa. Toistan: häipyy spontaanisti ja oma-aloitteisesti omiin leikkeihinsä, joihin syventyy täysin. Tässä tilanteessa vireystila on ilmeisesti tasainen: ilmapiiri on turvallinen, tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kun äiti on leipomassa, leipominen on tylsää joten omat leikit kiinnostavat aivan eri tavalla, kuin että aikuinen kireänä hoputtaa niiden pariin, koska haluaa keskittyä töihinsä (tai huveihinsa).
Kun leipomus on valmis, lapsi käy herättämässä isän (yötyöläinen, herää iltapäivällä; tässä vaiheessa olemme olleet lapsen kanssa jalkeilla 8 - 9 tuntia), lapsi osallistuu kattamiseen jne. Ruokailu sujuu hyvin, kun lapsi on niin innostunut leivonnaisesta. Kun lapselle tarjotaan pöydän tyhjentämistä tms. epämotivoivaa, hän joko valitsee mieluummin omat leikit tai tekee homman nopeasti tai puolinaisesti ja rientää sen jälkeen omiin leikkeihinsä. Tällöin aikuiset saavat muutaman minuutin jutella rauhassa, ennen kuin lapsen keskittyminen syystä tai toisesta herpaantuu aikuisten äänien takia.
Tähän kaikkeen saa menemään aikaa 4 - 5 tuntia, jonka aikana olemme:
- ruokailleet yhdessä kaksi kertaa lähes ongelmattomasti
- olleet ulkona pari tuntia ja kävelleet yli 4 km
- selvinneet hyvin ihmisten ilmoilla (ellei tapahdu jotain poikkeuksellista)
- hoitaneet kauppa-asiat
- leiponeet
- lapsi on leikkinyt oma-aloitteisesti yksin
Olen koko tämän ajan keskittynyt täysillä lapseen tai muuhun tekemiseen, mutta uskokaa pois, on paljon helpompaa ja kevyempää tehdä jotain järkevää kuin yrittää vaikkapa somettaa samalla kun lapsi repii hiuksista tai muuten vegetoida kotona odottaen omaan rauhaan pääsyä. Tietenkään aina ei tarvitse tehdä jotain noin suurta ja monivaiheista, kaikkiaan mistä tahansa tilanteesta pääsee helpommalla kun hyödyntää lapsen luontaista kiinnostusta, antaa hänelle vaikuttamismahdollisuuden sekä vastuuta, käyttää yleensäkin hieman luovuutta ja huumoria ja on itsekin läsnä siinä mitä tekee. Tämä verrattuna siis pakolla selittämiseen, karjumiseen ja rimpuilevan lapsen kantamiseen, jotka meilläkin kaikista onnistuneista tilanteista huolimatta ovat ihan liian usein sovellettavia toimintamalleja.
(Tätä kirjoittaessa lapsi on tilapäishoidossa 22 tuntia.)
